Saan vauvan!

Olen raskaana. Odotan yllätysvauvaa, joka syntyy hieman ennen kuin esikoinen lähtee koulutielle. Pyytämättä ja yllätyksenä ihana tuleva jälkikasvuni ilmestyi kuvaan juuri kun valmistuin unelma-ammattiini ja olisi aika alkaa tosissaan rakentaa uraa. Nyt jäänkin kotiin kesästä eteenpäin, tietenkin. Niin naiset tekevät, kun vauva syntyy.

Lue ensin pieni präntti:

Tämä bloggaus ei ole hyökkäys kotiäitejä kohtaan. Olette enimmäkseen upeita ja teidän valinta olla kotona lasten kanssa on täysin hyväksyttävä ja perusteltu ja hyvä. Lisäksi teidän vuoksi saan tehdä kivoja töitä teidän ja teidän lasten kanssa!

Tänään naistenpäivänä on ajankohtaista tiedostaa, että tämä tuleva vauva vaikuttaa ihan eri tavalla minuun kuin lapsen isään. Mies voi toki toimia sankari-isänä ja jäädä kotiin jossain vaiheessa jakamaan vanhempainvapaata ja sallia minulle oman elämän elämisen. …eikun?

Näinhän se toistaseksi tuntuu näyttäytyvän kun puhutaan jaetusta vanhemmudesta.

Tämän piltin tapauksessa olemme sillä tavalla onnekkaita, että hullunkurisen perheemme sisäinen logiikka ei monellakaan mittarilla noudattele asenneympäristön määrittelemää logiikkaa. Olemme tottuneet järjestämään monet asiat vähän eri tavalla ja sietämään omaa erilaisuuttamme.

Mutta ihan totta. Käsi ylös, jos ensimmäinen reaktio tekstin ekaan kappaleeseen oli, että “Miten sä ajattelet uraa, vaikka saat vauvan?!” Se nimittäin on ensimmäinen oma reaktioni. Siis ikiomiin ajatuksiini.

Vähän kielletyltä se tuntuu. Ystäväni kauhistui, kun puhuin asiasta. Nythän olisi lupa vähän höllätä, ottaa iisisti, nauttia muuttuvasta kehosta ja muistella, miten pienen vauvan kanssa ollaan. Jos minä päivä päivältä punkeroituvan olemukseni kanssa suunnittelen tulevaisuutta yrittäjänä, kehitän uusia konsepteja, markkinoin ja verkostoidun, niin se on tietenkin vielä ihan ookoo. Eihän työssäkäyvä nainen nyt mikään uutinen maailmalle ole.

Mutta nyt tulee pahin! Mietin jo, miten voisin joustavasti, ihanpikkuvauvaihoiholla –ajan jälkeen siirtyä osittain työelämään. Tämän ääneen pohtiminen aiheuttaa mykistyneitä katseita ja sen jälkeen monisanaisia kommentteja. Nyt ei kuulu miettiä tällaista. Aivan kuin en rakastaisi tätä lasta.

Naiseus näyttäytyy tämän hetken keskustelussa uhrautumisen maisemassa. Joko uhraat vauvahaaveet ja pärjäät työelämässä tai uhraat työelämän vähintään pariksi vuodeksi ja keskityt luonnonjärjestyksen mukaiseen elämään, jossa katoat kotiin vaihtamaan vaippaa.

Itse olen kivuliaasti ja sisäisen sodankäynnin myötä päätynyt uhraamaan toiveeni siitä, että miellyttäisin valinnoillani ympäristöä. Se on välillä ikävää. Olisi tavallaan ihanaa olla kaikesta samaa mieltä kaikkien kanssa. Sen sijaan olen valinnut miellyttää itseäni ja pitää huolta rakkaimmista ilman naisuhrimallin perintöä tyttärelleni ja tulevalle jälkikasvulle.

Pyhä naiseus kiteytyy pyhään äitiyteen ja sitä kautta sellaiseen “jokainen nainen on jonkun, äiti, vaimo, tytär, sisko” –nonsenseen, joka pitää yllä ikuisia rakenteita miesten ylemmästä ihmisyydestä, jossa hyvät miehet kuitenkin kunnioittavat alempiaan, joita kohtaan voisivat olla ihan paskojakin.

Suurimmassa osassa maailmaa naiset haaveilevat näin triviaaleista ongelmista kuin yleisen asenneilmaston lievä nuivuus. On tärkeää katsoa yli rajojen ja nähdä kuinka valtavan paljon ihmisoikeustyötä naisten aseman parantamiseksi on tehtävänä ympäri maailmaa.

Suomessa on syytä juhlia sitä, että naiseuteen mahtuu muutakin kuin synnyttäminen, lastenhoito ja julkinen hiljaisuus. Juhlittaisiinko sitä vaikka tekemällä rohkeasti omia valintoja ja puhumalla niistä ääneen myös toistemme kohoilevien kulmakarvojen edessä? Kokemuksen syvällä rintaäänellä lupaan, että ympäristö mukautuu hyvinkin erilaisiin valintoihin, kunhan ensin hieman sulattelee.

Vauva muuten potkaisi tällä viikolla niin, että tuntui jo mahan läpi!