Olen raskaana. Odotan yllätysvauvaa, joka syntyy hieman
ennen kuin esikoinen lähtee koulutielle. Pyytämättä ja yllätyksenä ihana tuleva
jälkikasvuni ilmestyi kuvaan juuri kun valmistuin unelma-ammattiini ja olisi
aika alkaa tosissaan rakentaa uraa. Nyt jäänkin kotiin kesästä eteenpäin,
tietenkin. Niin naiset tekevät, kun vauva syntyy.
Lue ensin pieni präntti:
Tämä bloggaus ei ole hyökkäys kotiäitejä kohtaan. Olette
enimmäkseen upeita ja teidän valinta olla kotona lasten kanssa on täysin
hyväksyttävä ja perusteltu ja hyvä. Lisäksi teidän vuoksi saan tehdä kivoja
töitä teidän ja teidän lasten kanssa!
Tänään naistenpäivänä on ajankohtaista tiedostaa, että tämä
tuleva vauva vaikuttaa ihan eri tavalla minuun kuin lapsen isään. Mies voi toki
toimia sankari-isänä ja jäädä kotiin jossain vaiheessa jakamaan
vanhempainvapaata ja sallia minulle oman elämän elämisen. …eikun?
Näinhän se toistaseksi tuntuu näyttäytyvän kun
puhutaan jaetusta vanhemmudesta.
Tämän piltin tapauksessa olemme sillä tavalla onnekkaita,
että hullunkurisen perheemme sisäinen logiikka ei monellakaan mittarilla
noudattele asenneympäristön määrittelemää logiikkaa. Olemme tottuneet
järjestämään monet asiat vähän eri tavalla ja sietämään omaa erilaisuuttamme.
Mutta ihan totta. Käsi ylös, jos ensimmäinen reaktio tekstin
ekaan kappaleeseen oli, että “Miten sä ajattelet uraa, vaikka saat vauvan?!” Se
nimittäin on ensimmäinen oma reaktioni. Siis ikiomiin ajatuksiini.
Vähän kielletyltä se tuntuu. Ystäväni kauhistui, kun puhuin
asiasta. Nythän olisi lupa vähän höllätä, ottaa iisisti, nauttia muuttuvasta
kehosta ja muistella, miten pienen vauvan kanssa ollaan. Jos minä päivä
päivältä punkeroituvan olemukseni kanssa suunnittelen tulevaisuutta yrittäjänä,
kehitän uusia konsepteja, markkinoin ja verkostoidun, niin se on tietenkin
vielä ihan ookoo. Eihän työssäkäyvä nainen nyt mikään uutinen maailmalle ole.
Mutta nyt tulee pahin! Mietin jo, miten voisin joustavasti, ihanpikkuvauvaihoiholla
–ajan jälkeen siirtyä osittain työelämään. Tämän ääneen pohtiminen aiheuttaa
mykistyneitä katseita ja sen jälkeen monisanaisia kommentteja. Nyt ei kuulu
miettiä tällaista. Aivan kuin en rakastaisi tätä lasta.
Naiseus näyttäytyy tämän hetken keskustelussa uhrautumisen
maisemassa. Joko uhraat vauvahaaveet ja pärjäät työelämässä tai uhraat
työelämän vähintään pariksi vuodeksi ja keskityt luonnonjärjestyksen mukaiseen
elämään, jossa katoat kotiin vaihtamaan vaippaa.
Itse olen kivuliaasti ja sisäisen sodankäynnin myötä
päätynyt uhraamaan toiveeni siitä, että miellyttäisin valinnoillani ympäristöä.
Se on välillä ikävää. Olisi tavallaan ihanaa olla kaikesta samaa mieltä
kaikkien kanssa. Sen sijaan olen valinnut miellyttää itseäni ja pitää huolta
rakkaimmista ilman naisuhrimallin perintöä tyttärelleni ja tulevalle
jälkikasvulle.
Pyhä naiseus kiteytyy pyhään äitiyteen ja sitä kautta
sellaiseen “jokainen nainen on jonkun, äiti, vaimo, tytär, sisko” –nonsenseen,
joka pitää yllä ikuisia rakenteita miesten ylemmästä ihmisyydestä, jossa hyvät
miehet kuitenkin kunnioittavat alempiaan, joita kohtaan voisivat olla ihan
paskojakin.
Suurimmassa osassa maailmaa naiset haaveilevat näin triviaaleista ongelmista kuin yleisen asenneilmaston lievä nuivuus. On tärkeää katsoa yli rajojen ja nähdä kuinka valtavan paljon ihmisoikeustyötä naisten aseman parantamiseksi on tehtävänä ympäri maailmaa.
Suomessa on syytä juhlia sitä, että naiseuteen mahtuu muutakin kuin synnyttäminen, lastenhoito ja julkinen hiljaisuus. Juhlittaisiinko sitä vaikka tekemällä rohkeasti omia valintoja ja puhumalla niistä ääneen myös toistemme kohoilevien kulmakarvojen edessä? Kokemuksen syvällä rintaäänellä lupaan, että ympäristö mukautuu hyvinkin erilaisiin valintoihin, kunhan ensin hieman sulattelee.
Suurimmassa osassa maailmaa naiset haaveilevat näin triviaaleista ongelmista kuin yleisen asenneilmaston lievä nuivuus. On tärkeää katsoa yli rajojen ja nähdä kuinka valtavan paljon ihmisoikeustyötä naisten aseman parantamiseksi on tehtävänä ympäri maailmaa.
Suomessa on syytä juhlia sitä, että naiseuteen mahtuu muutakin kuin synnyttäminen, lastenhoito ja julkinen hiljaisuus. Juhlittaisiinko sitä vaikka tekemällä rohkeasti omia valintoja ja puhumalla niistä ääneen myös toistemme kohoilevien kulmakarvojen edessä? Kokemuksen syvällä rintaäänellä lupaan, että ympäristö mukautuu hyvinkin erilaisiin valintoihin, kunhan ensin hieman sulattelee.
Vauva muuten potkaisi tällä viikolla niin, että tuntui jo
mahan läpi!
Pakko sanoa: ei mun mielestä ole väärin haluta "aikaisin" töihin (verrattuna ympäristöön tai oletuksiin) vauvalomalta. Ja tietty voit miettiä sitä jo nyt. Kyllä mäkin mietin raskaana ollessa että mä varmaan haluan aika aikaisin töihin. Mutta mun mielestä on tärkeää muistaa, että ei voi vielä kuvitella sitä tilannetta silloin. Mun mielestä ei kannata tehdä liian lukkoonlyötyjä suunnitelmia ennen kuin näkee, miltä tuntuu sitten vauvan kanssa. Koska vaikka ois suunnitellut jatkavansa uraa asap, ja sitten vauvan kanssa tuntuisikin siltä ettei ehkä ihan vielä halua, niin sekin on ihan okei. :) Eli mielestäni on hyvä sallia itselleen kaikki vaihtoehdot ja jättää päätökset siihen ajankohtaan kun näkee miltä silloin tuntuu!
VastaaPoistaMä aloin tehdä töitä uudestaan, kun kuopus oli abouttiarallaa 6kk. Tein niitä hyvin harvakseltaan (n. 1-4 vuoroa/kk) ja silloin oli aina A kotona kattomassa katraan perään (tai koko lauma saattoi olla jopa nukkumassa, koska työvuorot sijoittui pääasiassa ilta- ja yöaikaan). Huomasin, että työssäkäymisestä puhuminen sellaisille kauhisteleville vanhemmille piti muuttaa ihan toisenlaiseen muotoon. Kerroin että vähän harrastusmielessä kokeilen työntekoa ihan eri alalta kuin mikä omani on. Toisille oli parempi puhua, että käyn auttelemassa yhdessä baarissa jos on kiireistä. Kolmansille puhuin asiasta niin, että otan oman aikani näin. Kun ei suoraan puhunut työnteosta, niin suhtautuminen oli ihan jotain muuta kuin kauhistelua ja kangertelua sen asian edessä että "miten sä voit jättää vauvan ja mennä töihin".
VastaaPoistaOikeesti, se oli aika kivaa päästä ihan täysin muihin ympyröihin sieltä kotoa. Tiesin että A pärjää vauvan ja tyttöjen kanssa hyvin (tai oikeesti ihan superisti) ja voin hyvillä mielin painua välillä ihan muualle himasta. Tekisin sen uudestaankin ja nyt ihmettelen, miksi en aiempien muksujen aikana tehnyt jotain vastaavaa.