perjantai 10. lokakuuta 2014

Uskalluksesta, itsekkyydestä


Varasin lentoliput yhdelle. Joulukuun alussa Delhiin, tammikuussa takaisin Helsinkiin. Itkin.

Entisenä paniikkihäiriöisenä rinnan ympäri kiertävä puristus tuntui harmittavan tutulta. Voisi luulla, että olen tekemässä jotain kurjaa ja vastentahtoista. No en ole. Olen toteuttamassa yhtä suurta unelmaa.

Lennän Delhiin, sieltä junalla tai toisella lennolla Keralaan. Ensin vietän neljä viikkoa joogan ja meditaation opekoulutuksessa, ja päälle vielä viikon Intian kotikylässäni Kakkurissa, kodissani Sukrithamissa.

Pelottaa. Hirvittää. Kauhistuttaa.

Aluksi kokeilin tuttuun tapaan näiden tunteiden heittämistä syrjään. Tästähän kuuluu nyt olla innoissaan! Jännästi ei toiminut... Vedin henkeä ja hyväksyin. Ja aloin ottaa selvää, mikä tässä nyt pelottaa.

Kaikista pelottavinta on, että tämä matka on minun matkani. Lähden itseni vuoksi. Ammattitaidon kartuttamisen, seikkailunhalun ja koti-ikävän vuoksi. Paha vaan, että täällä Suomessakin on koti ja ihmiset, joille koen olevani vastuussa valinnoistani, ja olenkin. Juuri nyt päässä jyllää kuinka tällainen itsekäs matka paljastaa mun tosiasiassa olevan huono äiti-vaimo-tyttöystävä-ystävä-tytär-sisko-miniä-täti-mikävaan.

Pelottavinta onkin seistä tämän valinnan takana, kaikkien näiden tunteiden kanssa ja kaikkien ihmisten edessä. Olla leikkimättä, ettei tässä mitään. Että ei sillä väliä, että en tapaa tytärtäni viiteen viikkoon; että jätän ihmisiä odottamaan ja oletan että saan palata syliin, kun saavun takaisin; että Suomi menisi jotenkin pauselle sillä aikaa, kun minä vähän toteutan itseäni.

Ihan totta. Niin tärkeää minulle on toteuttaa itseäni, että lähden. Jokin aika sitten en olisi mitenkään uskaltanut lähteä, koska omien tarpeiden myöntäminen tuntui pelkästään kielletyltä. Se kai tekee minusta rohkeamman, että nyt on toisin. Se tekee minusta myös itsekkäämmän. Ja joskus itsekkyys on tarpeen. Se on loistavaa lääkettä katkeroitumiseen ja välttämätöntä, jos aikoo oppia kuulemaan itseään.

Pelottavimmat, hulluimmat ja itsekkäimmät teot ovat olleet tähän saakka elämäni parhaita päätöksiä: naimisiinmeno parikymppisenä, uran vaihtaminen juuri kun olin valmistumassa varmaan ammattiin, yrittäjäksi ryhtyminen, vanhemmuus, ihmissuhteet, jotka ovat itselle oikein... ja se, että asuin viime talven Intiassa.

Joskus itsekkyys on sitten vain sitä itseään: rumaa, toisten tahtoa jyräävää vyörymistä. Koska pelkään sitä niin paljon, olen jättänyt kokematta ja kokeilematta monia asioita ja jättäytynyt enemmin jyrätyksi kuin kuunnellut itseäni. No more! Tartun tähän ongelmaan, kuten postmoderni elämäntuskahippi ainakin ja aloitan itsekkyyscoaching-asiakkaana ensi viikolla. Ihana Lupa olla minä -Sari ottaa asiakseen autaa mua tunnistamaan terveen ja ruman itsekkyyden toisistaan ja toimimaan ensimmäisen kanssa, toivottavasti ilman tunnontuskia :)

Nyt keitän ison mukillisen mausteista chaita ja haaveilen unelmieni matkasta niin hyvällä omatunnolla kuin vain osaan.

Unelmia ja uskallusta!

2 kommenttia:

  1. "Rohkeutta ei ole se, ettei pelkää, vaan se, että voittaa pelkonsa" - Nelson Mandela

    VastaaPoista
  2. Juuri näin! Se viisi viikkoa on koko elämän mittakaavassa vain rikkahippunen. Se viisi viikkoa on se, joka voimauttaa sinua seuraavat 5 vuotta, jonka jälkeen on ehkä tarpeen ottaa se uusi viisi viikkonen, tai sitten ehkä ei... Ihanaa ja voimauttavaa matkaa!!!!

    VastaaPoista